17. The Shamen, En-Tact 1990

VMP = Vittu Mitä Paskaa

16. Air, Virgin Suicides 2000

Virgin Suicides on ihan jees leffa. Ei sellainen, että haluaisin katsoa sen uudestaan säännöllisesti mutta ei myöskään sellainen, että oksentaisin inhosta jo pelkän nimen kuullessani. Eli ihan jees.

Alustuksen jälkeen on selvää, että tän päivän levy on ton sound track. Ja sound trackilta se toden totta myös kuulosti. Kun miettii leffaa ja miettii musaa niin ne menee ihanasti käsi kädessä ja kun sen jälkeen ottaa sen visuaalisen annin pois niin mennään puoliteholla ja se ei oo hyvä koskaan. Ainoo biisi, mikä miun mielestä toimii tällä levyllä ilman leffaa on avausraita. Pupuset, biisinosto: Playground love. 

Aika moni leffalevy ei miusta toimi yksinään yhtään. Koska oon Rocky nelosta jo aikasemmin kehunut niin otan nyt asiakseni sanoa, että Tarantinon leffojen leffalevyt toimii aina, se mies (tai joku sen kaveri) osaa valita hyvät musat. Niissä teen välillä poikkeuksen myös instruvihassani.

Palatakseni levyyn, miusta ainoo syy miks tämmöstä musaa on luvallista tehdä on, että se on menossa taustamusaksi vaikkapa nyt tähän kyseiseen elokuvaan. Muuten sen olemassaololle ei oo mitään syytä. Kun olin penska, tuli Titanic. No totta hemmetissä se kävi nuoren tytön sydämeen ja oli parasta ikinä. Sain lahjaksi sound trackin (Venäjältä tuotu piratti, long live the 90´s) ja voin kuulkaa kertoo, että lukuunottamatta sitä Celinen hittiä kuuntelin kyseisen levyn kerran läpi. Eihän sitä jousimusaa oikeesti voinu kuunnella ilman ihanaista Leonardoa juoksentelemassa pitkin laivaa. En oo tosin sen jälkeen yrittänytkään kuunnella, voishan se olla, että nyt olisin ihan into piukeena niistä jousista.

Kerrottakoon tähän loppuun, että Titanichuuman aikana Suosikissa oli Leon fanipostiosoite ja mehän kaverin kanssa kirjotettiin sille. Tietty! Se paska ei koskaan vastannu.

Kävin.

Vein kamojani kirppikselle, oli niin järkyttävän hintanen pöytä, että luultavasti teen sillä tappioo. Käykää joku ostaa ne rojut. Tänne ne ei enää takasin tule. Juuri kun olin saanut ne kamat pöytään niin siihen iski teinihyökkäys. Viimeinen asia minkä näin ennen poistumistani, oli kun eräs arviolta 15-vuotias tyttönen oli ahtautunut mekkooni ja sen kaverit joutui vetämään hänet pois siitä. Nauratti silloin ja naurattaa vieläkin.

Lopputuloksena tästä kirppiksestä luultavasti jää käteen: Pari varastettua vaatetta, pari muuten vaan kadonnutta vaatetta ja en saa edes pöydän hintaa takaisin. Se on taas positiivari tässä moi!

15. Louis Prima, The Wildest! 1957

Alkuun kehun itteeni. Jumalauta, ei oo Tremen kattominen hukkaan menny kun heti tunnistin, että nyt on pojat New Orleans tyylillä lähteny studioon. Ainakin joissakin piiseissä. Tarkistin vielä Wikipediasta, että kyllä, sieltä se Prima on ponnistanu. Tää oli hyvä levy, mie ihan oikeesti diggailen tämmösestä musasta. Samalla tavalla fanitan 50- ja 60-lukujen leffoja, varsinkin romanttisia komedioita. Ne on ainoa syy miksi välillä on pakko kattoo Yleä. Tää on hyvän tuulen musaa mikä toimii. Mie en "tässä iässä" jaksa oikein innostuu mistään itkuvinkuemoilusta (koska oon sellanen niin en tartte mitään jytää buustaa sitä imagoo lisää) niin suurimmaks osaks oon sitä mieltä, että jos sen tahtiin voi heiluttaa pyllyä, on se edes vähän hyvä. Selvennyksen vuoksi, pyllynheilutusmusa kategoriaan ei lasketa niitä sävelmiä, minkä tahtiin erään nimeltä mainitsemattoman henkilön baareissa sheikataan. Olipas niin salaperäisesti sanottu, että pitää olla aika Nikke Knatterton ratkaistaakseen tän. 

Piti laittaa Dean Martinin kokoelmalevy soimaan. Haluun vähän aikaa pysytellä näissä meiningeissä. Jos Dean ois aikoinaan minuu pyytäny keinumaan niin oisin lähteny samantien! Lähin nytkin, ei tarttenu muuta kun yhden kerran kuulla se "Sway". Oon helppo. Priman mukaan en välttis ois lähteny, ei ollu niin hyvännäkönen.

Vastoin kaikkia maailman lakeja, biisinostona: Buona Sera. Olkoon hitti jo valmiiks.Aivan ihana.

Jälkikirjoitus: Tää oli hyvä arvostelu, sanoin ehkä kaksi asiaa itse levystä.

.

Päivän asu

No ei nyt vittu oikeesti! LOL!

14. Dexy's Midnight Runners, Searching for the Young Soul Rebels 1980

Olipas siinä brittimenoa kerrakseen. Kalapuikon haju suorastaan tulvi kaiuttimista. Kerroin ton läpän jo eilen kotona mutta koska oon siitä ylpee ja vailla itsekritiikkiä niin kerroin täälläkin. Nyt itteeni alko naurattaa kun mietin, että nää tänne pääsevät jutut on oikeesti miun parhaimmistoa. 

Jännä muuten, että tästä musasta tuli sellanen mielikuva, että pitäs vetää musta poolo päälle, baskeri päähän ja rööki huuleen ja lähtee sellaselle beatnik-linjalle. Mennä taideleffan joukkokohtaukseen tanssimaan ylävartalo jäykkänä. Tää jytä ja beatnikit nyt kuitenkin edustaa ihan eri vuosikymmeniä, että miulla on taas mielikuvat kohdillaan. Veikkaan, että sitä fiilistä auttoi toi helevetin RUNO. Anna mun kaikki kestää. Se olikin just sitä mitä tältä levyltä kaipasin "Voi kunpa joku lausuis runon" ja nehän lausu!

Loppuun oma haikuni:

Runot levyllä

daiju idea olis

mene häpeemään

Biisinosto: I Couldn't Help It If I tried.

Vaikka lupasinkin edellisessä merkinnässä parantaa tapani ja olla kiva niin eihän tää ihan silleen tainnu mennä. Voin perustella tän sillä, että tiedän sieltä olevan vielä tulossa ainakin yks jaaaaazzzzveto niin sama se on perseillä. 

13. Miles Davis, Bitches Brew 1970

Hoidin tän levyn heti aamusta alta pois niin ei pilannut kuin puolipäivää.

Vanhetessa oon alkanut kovasti uskoa karmaan. Todellakin oon sitä mieltä, että kaikki miun paskat teot kostautuu joku päivä. Oon kuitenkin ajatellut aina, että kun se päivä tulee niin otan jossain nakkikioskin jonossa turpaani ja aamulla herään piikkarin kuva otsassa ja perseeseen on polttomerkitty "naisten vihaaja". Mutta ei! Kävikin niin, että karma iski päälle kuin viekas kettu. Siinä missä minun pieksämiseen kulunut aika olisi mitattu minuuteissa niin tää helevetin levy kesti yli puolitoista tuntia! Ei jumalauta, mie oon ollu vissiin ihan kauhee ämmä. Tai siis mikään vissiin kun oon mutta tää nyt on ihan liikaa! Payback is a bitches brew.

Kaikki tähän asti kuulemani alkaa kuulostaa enkelikuorolta. Jos joku asia on tullut tehtyä selväksi niin se on syvä vihani instrumentaalimusiikkia ja ylipitkää paskaa kohtaan. Ja kun joudun 27 minuuttia kestävän instrumentaaliteoksen äärelle niin voidaan hyvällä omalla tunnolla sanoa, että raivo mikä miusta alkoi kuohumaan oli suhteellisen tiukka.

Sata hallelujaa ja tuhat Neitsyt Mariaa, minä oon tästä lähtien yhtä kiva kuin vauvapulu (ja ne vasta onkin kivoja kun ei kukaan ees nää niitä).

Vihalista:

1. Jazz

2. Jatsarit

Ensimmäiset 30 sekuntia tästä biisistä kertoo mikä fiilis jäi päällimmäisenä. Sitä vaan haluis mennä ja hakata jotain...lähinnä päätä betoniseinään. Omaani siis.

Huomenna!

Jos huomenna kuulette kaukaisuudesta huutoa, kiroilua ja itkua. Ei hätää, se olen vain mie joka kuuntelen/olen juuri kuunnellut 93 minuutin jazzlevyn. Ei saatana.

Nyt kävi näin

Näkisin tässä olossani ainoona vaihtoehtona sen, että meen sikiöasentoon ja kuolen. Kauhee tärinä päällä. Näkisin myös, että en enää ikinä astu yökerho Tigeriin. Ei lähde ruusuja ja pusuja sinne. En mene jakamaan vaahtokarkkeja henkilökunnalle tai laula serenadia Narinkkatorilla. Ihan kakkaa.

Mutta koska tää on ennen kaikkea vakavasti otettava musablogi niin sanottakoon, että jos joku tästä tuskasta pelastaa niin se on Rocky IV:n sound track. Kertoo taas kirjan tasosta paljon kun tämä(kään) teos ei oo mukana.

12. Everly Brothers, A Date with The Everly Brothers (1960)

Tässä projektissa menee kyllä omat musiikilliset arvot viemäristä. Kun on pitänyt itseään sellasena fiftari/sikstarimimminä enemmän kun jonain kuulina uuden musiikin metsästäjänä niin kyllähän se syö naista kun joutuu vastatuksin tämmösen kuran kanssa. Eikö kaikki näillä vuosikymmenillä tehty olekaan yhtä suurta kultahippua? Minua on huijattu. Eipä tää kyllä taas näille alkupään levyille uskollisena vieny kauaa miun kallista aikaa. 

Kuuntelin muuten tän levyn jo maanantaina mutta tää tynkäpostaus tulee vasta nyt kun ei vaan oo mitään sanottavaa. Ihan liikaa tullut jo nyt levyjä, joiden olemassa olo on "ihan vitun sama". Mie jopa luistin periaatteistani ja luin tässä välissä mitä se kirja veljeksistä sanoi ja yritin löytää neurouden siemenen. Mutta ei. Nyt pitäs aika äkkiä tulla joku huikee esitys ettei ala motivaatio mennä. Ärsyttää niin paljon, että ei tule edes biisinostoa.

Iisalmi jäi sunnuntaina vielä pystyyn lähtiessämme. Menkää muutkin, siellä on tyhjä tori ja kauppa, josta ei saa kaljaa. Maanantaina ilahdutti Ilta-Sanomien uutiset kannibalismiepäilystä ja peniksen silpoutumisesta ruohonleikkuriin. Niin ja kuollut ampiainen asfaltilla. Sydänrakkaus! Sen jälkeen ei ole ilahduttanut mikään. Tämän iltainen mahdollisuus minun ja ilmaisen viinan kohtaamiseen saa kyllä mielen virkeäksi, sitä en kiellä.

11. Miriam Makeba, Miriam Makeba 1960

Eilen jäi levyt kuuntelematta koska luultavasti olisin vaan käskenyt ampumaan ne siat, jotka kyseiset muusikot oli kehdannu siittää. Ihan sama millasta jytää olis ollu. Minulla oli siis hieman huono päivä. Näistä jutuista vois kyllä päätellä, että taitaa olla useinkin huono päivä mutta oon selkeesti löytäny kanavan kaikelle vihalle kun saan dissata näitä levyjä. 

Aamu kuitenkin valkeni ja lähdin innoissani kohti uusia pettymyksiä. Mittään mie en tästä ymmärtäny. Vissiin jääny joku afrikan murre kurssi käymättä kun koulussa opetettiin. Kuvittelin/kuvittelen, että se lauloi tosi tärkeistä ja vakavista jutuista, tosin uskoni hieman horjui kun ensimmäinen englanninkielinen viisu oli nimeltään "The Naughty Little Flea". Sää tosissas laulat siellä jostain kirpusta?! Hyvä meininki. Olin pettynyt kun loppupuolella Miriam tosiaan vaihtoi kieltä välillä. Jotenkin tää levy muuttui tylsemmäks sen jälkeen. Mie fiilistelin tota kieltä ja rytmiä, ois voinu jorailla menemään.

Erikoismaininta siitä, että kesken levyn ei sais puhua mitään. En nää mitään tarvetta siihen, että yhtäkkiä pitäs alkaa kertomaan jotain "In my home village homma on muuten näin" läppää. Jos siis harkitset aloittavasti kappaleen puheella, älä. Livelevyt, hävittäkää ne maailmasta. Enkä edes puhu itteeni pussiin, koska poikkeus vahvistaa säännön ja se poikkeus on jo aikaisemmin mainittu Nirvanalätty.

Olin taas kerran hämmennyksissä kun "One More Dance" biisissä jokin herrasmies teki nauravat kulkurit ja nauroi biisin läpi. Varsinkin kohta "Darling go home, your husband is dead" ja räkänauru päälle sai pyörittelemään silmiä. Käytiin jossain huumorintasolla mikä ei ihan auennu. Oli vielä duetto, Miriam veti haikeena ja toinen nauraa paskasesti vieressä. Saatettiin olla myös niin korkeen tason taiteen äärellä, että hiljaseks vetää. Onneks levy loppui sitten samoihin tunnelmiin millä alkoikin niin jäi ihan hyvä fiilis.

Miulla selkeesti on tän 11(!) levyn aikana tullut tavaksi nostaa aina yks biisi eteen niin tehdään sitten silleen nytkin. "The Click Song".  Nuff' said.

Joudutte viikonlopun kärvistelee ilman miun viiltäviä analyysejä, koska tää ämmä lähtee Iisalmeen. Mihin te ikinä meettekin niin tuskinpa on parempi mesta. 

Kun maailma potkii naamaan

on hyvä juoda punkkua ja haukkua kaikki.

10. Derek And The Dominos, Layla And Other Assorted Love Songs 1970

Missä se rynkky on kun sitä tarttee?

Kaikki meni siihen asti hyvin kunnes piti alottaa se saatanan tilutus. Jumalauta teidän äiditkään ei jaksa kuunnella tota "look mom, I can play the guitar...and play...and play...still playing". Tuota se teettää kun annetaan lapsen harrastaa ja olla luova. Lähtee ihan käsistä. Jokainen biisi oli hyvä puoleen väliin asti, kyllä toi "Layla" ui silti ihan omalla radalla. Siinä viereisellä radalla ui "Bell Bottom Blues". Tää piti mainita, ettette vaan erehdy luulemaan etten ois kuunnellu kuin ton yhden biisin. Toisen biisin nimen mainitseminenhan tän luulon todistaa todellakin vääräksi.

Ymmärrän miks musasankarit pitää tästä levystä, koska en nyt varsinaisesti itekään sylkeny kaiuttimia kohti vaikka muka hauskasti provosoinkin heti alkuun. En vaan voi sietää noita loppuja. Ja jos jokainen kappale oli puoleen väliin hyvä niin sehän on jo puolet koko levystä. Miun logiikalla ja hyvällä matikalla. Nää levyt saa siinäkin mielessä yhtäläiset mahdollisuudet voittaa miun sydämen, että kuuntelen 90% näistä duunissa. Optimaalisissa olosuhteissa olisin ollut pimeässä, röökin hajusessa baarissa kalja kädessä. Oon vähän niinkun VR, ei voi ajaa kun raiteilla on vettä, ei voi tykätä kun valot on päällä.

Asiasta miljoonanteen. Eikö teistäkin sillon mee hommat hyvin kun huomaat tuijottanees pari tuntia samaa tietokoneen ruutua ja kiroilevas mielessäs "vittusaatananvittupaskavittuvitun openofficevittuammuittessaatanavittupaskavittu"? Haluan vastauksia ainoastaan niiltä, jotka täällä on vieraillu Venäjältä. Privet vaan sinne.

Vihalista
1. Post-Punk
2. Tilutus
3. Open Office

9. Elvis, Elvis Is Back! 1960

Guess who's back, back again. Elvis is back, tell a friend.


Elvishän se taas tuli sieltä. Tulee muuten vielä kerran uudestaankin mutta sitä onneks pitää odotella hetki jos toinenkin.


Se oli lyhyt (positiivista). Se oli huono. Ei mitään fiilistä suuntaan tai toiseen. Vähän juosten kustun kuulonen. Ei yhtään biisiä, jonka haluisin nostaa esille. Paitti ehkä "Fever" mutta en haluis siitäkään antaa Elvikselle mitään kunniaa. Parempiakin versioita on kuultu. Iso huokaus. Pakko laittaa hitit soimaan niin toivun tästä pettymyksestä ja palautan uskoni siihen, että Elvis oli mahti.


Hurahdin muuten täysin siihen pilatekseen. Oon niin kankee nainen, että en vois ikinä harrastaa sitä julkisesti mutta omassa olohuoneessa toimii. Yleisönä ainoastaan naapurin röökimuija, jolta on suora näköyhteys parvekkeeltaan meille. Varmaan teen ne liikkeet väärin mutta aika sama niin pitkään kun en riko itteeni. Voi vitsi, vähän miusta tulee notkee ja ihana.

Jane Fonda meininkiin pyrin. Perkele. Voisin yrittää metsästää netistä tollasia kasarijumppapukuja. Se olis kivaa paitsi miusta niin röökimuija varmasti näyttäs kanssa peukkua parvekkeelta.

8. The Louvin Brothers, Tragic Songs Of Life 1956

Oon aikasemmin tunnustanut kuuntelevani iskelmäradioo. Tykkään myös kantrista. Oon siis juntti. Mut lähinnä miun kantridiggailu rajoittuu viinahuuruseen Hank Williamsiin... siihen kolmanteen. Sit tietysti on random kuumia kantrimiehiä, jotka on ihania niissä hatuissaan. Ekassa julkkisdiilissä kannustin kantrimiestä kun se oli niin söpö ja herttanen ja välillä kuuma.

Niin, mutta siis tästä levystä oli tarkotus puhua. Tästä puuttu viina ja kuumat miehet. Tulos oli pyhäkoulukantria. Jaksoin kuunnella tän loppuun, koska kantrissa yleensä on aika selkeet tarinat. Neljä viimestä biisiä muuten kertoi siitä kuinka joku kuoli. Yllättävää, kun katsoo mikä levyn nimi on. Kuolemanelikon aloitti kappale nimeltä "My Brother's Will", kaksi veljestä lähti metsästämään, Veli1 sai luodista ja oli kuolemassa, siinä sitten kuolemaa ootellessa Veli1 pyysi veljeltään, että jos se vois naida sen tyttiksen Sallyn kun Sallylla ei ollu perhettä eikä rahaa. No veljen mielestä tää oli ihan hyvä plaani, koska velikin oli katellu Sallyy sillä silmällä mutta Veli1 oli voittanu. Veli oli luvannut itelleen pysyy sinkkuna jos ei kerta Sallya saa. No, Veli1 siinä vihdoin sit kuoli ja veli lähti kosioretkelle mutta kuinkas olikaan käyny? Sally oli jo löytäny uuden miehen! Veli joutui särkemään Veli1:en sydämen, koska nainen oli sellanen hupakko. Eli vituiks män sekin.

Olin saada sydärin kun pojat päätti laulaa "In the Pines". Ite oon tutustunut siihen biisin Nirvanan Unplugged in New Yorkin takia. Oon kuunnellu sen levyn lievästi arvioiden miljoona kertaa ja kattonu myös sen liven MTV:ltä ehkä pari kertaa vähemmän. Se oli sitä aikaa kun MTV oikeesti näytti musavideoita ja viikonloput oli omistettu bändille eikä jollekin tositv-sarjalle. Onneks tää kirja sisältää muuten Nirvanaa niin voin sitten syventyy muistoihini.  Innostuin googlailemaan biisiä ja kyseinen kappale tuntee ainakin kolme eri nimee, vähän eri lyriikoita ja esittäjiä ihan tuhottoman määrän. Alkuperäinen oli 40-luvulta. Ennenkuin siellä kukaan pääsee huutamaan, että vittu miten idiootti ämmä kun ei oo ees tienny, et se on niinkun coveri ja on olevinaan joku fani, niin tiesin kyllä, en vaan oo ikinä jaksanu selvittää mistä se biisi on tullut.

Kirjassa on sellanen quottaus, joka aika hyvin laittaa pähkinänkuoreen nää veljekset.  "Suvaitsevaisuus? Semmoinen sana tavataan S-Y-N-T-I". Ei siis ihme jos viina ei tuoksunu ja meno oli parhaimmillaankin niinkun pyhäkoulun jatkobileet.

Todella masentavaa, että en oo tähän asti pitäny oikeestaan mistään levystä (Paitsi ceeceeärrästä). Minkäs teet kun et ymmärrä musiikista mitään. Toisaalta, oon menossa kasissa, että en vaivu vielä epätoivoon. Säkällä tuolla yks hyvä veto tulee vastaan.

7. Doves, Lost Souls 2000

Aloitin kuuntelemaan levyä kolme kertaa ennenkuin selvisin loppuun asti. Oli nimittäin suhteellisen iso kynnys päästä seuraavaan biisiin. Toi alotusraita oli miulle aika iso turn off. En oo ikinä pitänyt instrumentaalimusasta. Edusti se sitten mitä genreä tahansa. Ja tuo ei ees periaatteessa ollut kovin pitkä. Vittu 4,35 ja miun piti yrittää kolme kertaa, että pääsin läpi! Niinkun oisin Marioo yrittäny takoo läpi, onnistumisprosentti yhtä korkeella. Selvisin kuitenkin ja elin kertomaan teille siitä. Sitten ilmesty sellanen vinkuemo miesääni kuulokkeisiin ja lopetin hampaitten kiristelyn.

Olin vähän hämmentynyt kun mietin mitä loppulevystä oikein vois sanoo. Mietin pitkään, ainakin puol tuntii. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että Lost Soulsin suurin ongelma on se, että tää ei herätä miussa oikeestaan minkäänlaisia tunteita enää sen ekan biisin jälkeen. Loppu on vaan taustaääntä. Olis ees tosi huono, että vois inhota. Tää ei oo muuta kuin hyvän studioajan tuhlausta.

Arvokkaana periaatteenani tässä hommassa pidän sitä, että mikään levy ei tuu saamaan kuin yhden mahdollisuuden olla paras levy ikinä. Luulis riittävän jos ollaan lesoilemassa tossa superkirjassa. Tietysti tiedän, että levyille pitäis antaa useampi kuuntelukerta ja vasta sitten sanoo juu tai njet. Ongelma on siinä, että sellainen ei oo yhtään hauskaa. Se on yks kerta ja moro. Levyt, jotka on tän projektin ulkopuolella saa kyllä normi mahikset mutta näille kirjan levyille kävi nyt vähän paskasesti. Etiäpäin!

Olisin laittanu tänne perjantaijytän mut en osannu, kokeilin kerran. Voi surku. Ehkä ens perjantaina. Mutta tiedättekö, minä latasin just pilatesvideon ja nyt alko kaamee jumppaaminen ja venyttely!

6. Cocteau Twins, Heaven or Las Vegas 1990

Voisin tässä sivussa alkaa pitää listaa asioista, joista en välitä.
Vihalista:
1. Post-punk


Kirjoittaja pidättää oikeuden muuttaa listaa sen  mukaan millä tuulella on.

5. Adam And The Ants, Kings Of The Wild Frontier 1980

Kuinka kasari on liian kasari? Haluaisin sanoa, että vihasin tätä koko sielullani mutta en voi. Tää ylitti tietyn hirveyden rajan ja oli pakko nauraa sen huonoudelle. Korjaan, ekana hakkasin päätä tuolin selkänojaan ja halusin lopettaa typerän projektini saman tien, kirosin siinä myös hetken omaa urpouttani. Sitten tuli nauru. Ilon kautta ihmiset! Kasari oli kyllä muuten ihmisen parasta aikaa ja oon sitä mieltä, että sillon tehtiin tajuttoman hyvää poppista. Harmillista, että Adam teki levynsä heti 80-luvun alkuun niin ei voinut katsoa ensin muilta mallia. Vituiks män.

Annoin itseni ymmärtää Adamin muurahaisineen olleen kova juttu aikoinaan, en ymmärrä sitä. Alusta loppuun ihan kauheeta. Onko tuo lookki ollut myöskään millään tasolla onnistunut? Kenenkään mielestä? Ylellä oli joskus sellanen nuortensarja missä kaikki muut oli kuollu paitsi pari teiniä ja niillä oli tollanen meininki mutta ne olikin lapsia! Kuuntelen tätä sormien välistä nostalgian takia mutta jos tää äijä olis esimerkiksi 2000-luvun alusta niin rehellisesti sanottuna olisin työntänyt nuppineulat korviin. Ei muuta. Äkkiä ysärille.

4. Creedence Clearwater Revival, Cosmo's Factory 1970

Tää oli mainio! En varsinaisesti pompannut pystyyn jytäilee (en kehdannut) mutta harrastin työpöytäni ääressä baareista kovin tuttua tuolitanssia, eli yläkroppa tanssii mutta pylly pysyy tiukasti tuolissa. Pari kaljaa ja heilusin tätä ihan täysii!!1 Saa jäädä Ipodille. Simppelii rockenrollia ja plussapiste tosta laulajan äänestä. 70-luvulla olisin ollut eturivissä näyttämässä tissit.

Tosiaan "vasta" 30 vuotta sitten tehty kiekko, että voin oikein ylpeenä onnitella itteeni kun löysin taas kerran uutta musiikkia fanitettavaksi. CCR on ollut kategoriassa "se bändi millä on se yks biisi". Who'll stop the rain soi Novalla ja sitten oon olettanu että ei niillä varmaan muita biisejä ees oo (Saattaa muuten olla myös Have you ever seen the rain mikä siellä soi, samat jätkät kuitenkin). Vähän Men At Work tyyliin. Hävettää sinällään, koska oon tähän asti ollut siinä oletuksessa, että suurimmat aukot miun musiikkisivistyksessä alkaa vasta siinä vuoden 2004 pintaan jolloin lopetin musiikin seuraamisen oikeestaan kokonaan. Tosin en oo tainnut menettää kuin pari sedulahittiä ja joudun aina kyselemään "en oo ikinä kuullu mikä tää on, onks tää uus".

Näin ylitsevuotavan kehumisen jälkeen on sanottava, ette usko miten otti päähän se Grapevinen lopun tilutus (mikään loppu ees, alko varmaan puolessa välissä), ei saatana oikeesti ja kyseessä on kuitenkin yks miun lempparipiisejä! Normaalisti oisin aika äkäseen painanu stoppia mutta kun oon luvannu nää läpi kuunnella niin en huijaa. Tuossa "ei varmasti lopeteta vielä" menossa on takuulla oma hienoutensa mutta oon just niin juntti etten tajua. Terveisiä vaan sinne olohuoneeseen, tuli varmasti yhtä yllätyksenä kuin se, että tykkään tositv:stä. Miusta 11 min. kesto biisille on ihan vitusti liikaa. Kuusi minuuttia on maksimi, kyllä siihen pitäisi saada luovuutensa mahtumaan. 

Oon kasarin alotuksenkin jo kuunnellut mutta menin sen verran sanattomaksi siitä, että pitää hetki pohtia mitä turhaa kirjoittaisin.

3. Joan Baez, Joan Baez 1960

2 Levyy päivässä! Oon nopee ja selkeesti panostan tähän sisältöön.


Oon aina tykänny Joan Baezista. En sen takia, että pitäisin sen musiikkia maailman parhaana vaan sen takia mitä se nainen edustaa. Joan on jaksanut kiivetä barrikadeille; ihmisoikeudet, ympäristöhommat, homot ja lesbot, you name it.


Kävi aika paljon hermoon toi Joanin laulutyyli. Oon sen verran sovinisti, että lähden näihin naisten singer/songwriter (tähän lisätään vielä genreksi folk niin ollaan aika lähellä voittoarpoja) hommiin sillä oletuksella, että paskaahan se on. En vaan lämpee yhtään tolle nainen ja kitara meiningille ja sitten pitää olla vielä niin saatanan vakava. Poikkeukset kuitenkin vahvistaa säännön ja myönnän auliisti, että on iso määrä naisia, joiden musa on hyvää ja niitä tulee tossa kirjassakin näköjään vastaan. Tosin niillä ei taida olla kitaraa.
En pääse yli tosta äänestä. Tekis mieli äänittää esimerkki siitä miltä se kuulostaa miun korviin. Se jotenkin on niin korkee ja sit vielä alkaa väristä tietyissa kohdin...Hitto, levittelen täällä käsiäni ja irvistelen kun en saa selitettyä sitä. Fare Thee Wellissä se tekee sen jossain 30 sekunnin kohdilla. Tai oikeestaan se tekee sitä pitkin biisiä. Kuunnelkaa sieltä.


Yllättäen tykästyin Wildwood floweriin, voiskohan johtuu siitä, että Nessin Miken Under The Influences levyä on tullu veivattua muutaman kerran? Arvaan, että voi. Kyllä tää Joanin astetta hipimpi versionkin toimi. Levyltä löyty myös Donna, Donna johon rakastuin aika voimalla. Oon sen ennenkin jonkun versiona kuullut mutta nyt kolahti niinkun käpy päähän. Varmuudella voin sanoa, että tuu kuuntelemaan tätä levyä uudestaan mutta eipä mennyt hukkaan sekään aika, koska löysin uuden rakkausbiisini. Sata hempeetä sydäntä ja papukaijamerkki sille.


Mutta jos teillä on sellainen olo aamuisin, että tekis mieli laittaa kukkia hiuksiin ja leveelahkeiset sammarit jalkaan niin Joan on teidän nainen.


Hitto, että on muuten ollu kuuma mimmi! Ei tosin mikään kulahtanu rätti vieläkään.


Jälkikirjoitus: Luin äsken mitä toi miun uus raamattu sanoo tuosta edellisen postauksen Elviksestä ja näköjään tuo I got a woman oli levyn täysosuma. Nauratti hieman. Kai se sitten on jos isot pojat hiekkalaatikolla niin sanoo. Niin ja vissiin tosta levystä ois pitäny löytää enemmän haukkumista. Onneks luen nuo vasta sen jälkeen kun oon jo täällä aukonu päätäni.

2. Elvis Presley, Elvis Presley 1956

Elvis tiesi mikä on hyvän pituinen levy. Se kestää tasan miun työmatkan verran. Ja se ei oo kuulkaas pitkä. Elvis tai ehkä sittenkin sen tuottaja tiesi myös, että laitetaan vaan reteesti ne biisit järjestykseen jytää, kiehnäysballadi, jytää, kiehnäysballadi niin hyvä tulee. Viiskytluvun kotipileissä ei oo tartteny kiehnätä sen tylsän äijän kanssa kuin yhden biisin verran ja sitten on lähteny taas rokit ilmoille ja voi todeta, että voi huokaus sentään kun en millään jaksais rokkailla (insert koiranpentu katse tähän) ja siirtyä vienosti juomaan limsaa ja kattelemaan uusia rasvatukkia. Vaihtoehtoisesti jos haet tyttöä/poikaa rokkailee Blue Suede Shoesia niin siitä voi luontevasti jäädä sitten nojailemaan. Ovelaa! 

Tässä ärsytti kolme asiaa:

1. I got a woman, Ray Charles veti todella paljon paremmin. Tarkotan Todella.

2. Tutti Frutti, Little Richard rokkas paremmin mutta Elvis pärjäsi kanssa hyvin. "Ihan kiva" sanois joku jolla ei oo muuta sanottavaa eli mie.

3. Money Honey, vaikka Wanda Jacksonkaan ei ole alkuperäinen esittäjä niin miun silmissä Wanda on ottanu tän aika hyvin nimiinsä (oon puolueellinen, koska Wanda on Dollyn kanssa miun suosikkimimmejä). Ihan outoa ylipäänsä kuulla tää miehen laulamana. En diggaillu, sori Elvis.

Aika hyvin laulettu Presleyn pojalta kun koko levyssä ei oikeesti harmittanu kuin se, että pari biisiä on vedetty vähän huonommin. Tämänkin annan anteeksi kun kyseessä oli debyyttilevy eli Elvis voi levätä huoletta. Minä hyväksyn. Elvis on Elvis. Varmaan laitonta jossain jenkkien osavaltioissa sanoo siitä mitään pahaa. Seuraavan kerran kun Elviksen hitti tärähtää tajuntaan niin olen varmasti heti joraamassa. Sydän on aina sykkinyt aika kiivaasti fiftarirokille ja siellä on Elviksellekin oma paikka...Niille hiteille.

Alkuperäinen tarkoitus oli muuten käydä tuo kirja läpi sotilaallisesti kannesta kanteen mutta jo tässä vaiheessa sain palautetta, että vois hyppii vähän niiden vuosilukujen välillä. Siispä seuraavaks 60-luku.

1. Frank Sinatra, In The Wee Small Hours (1955)

Peli on avattu.

Voi vitsi, olisinpa nelikymppinen, yläluokkainen kotiäiti viiskytluvulla. Nään kuulkaa itteni kohtalokkaana, pitkässä, silkkisessä pyjamassa, siemailemassa viskiä, hiukset on kiharalla ja kirkkaanpunaista huulipunaa lasin reunalla kuuntelemassa tätä levyä ja odottamassa jotain ihanaa miestä kotiin. Okei, en ehkä just tätä levyä, koska täähän on aika masentavaa kamaa loppujen lopuks. Kaikki on erobiisejä ja sen enempää googlailematta tai mitään tarkistelematta sanon, että jos oisin ollu Ava Gardner, niin tän kuultuani olisin juossu samantien takasin Frankin syliin ja huokaillu kun on ihanaa. Todennäkösesti Sinatra on kuitenkin oikeesti ollu ihan sika aviomies. Jos nyt unohdetaan se mistä tää levy kumpuaa niin kyllä vaan tämmönen häpeilemätön limasuus toimii. Sama asia kun leffoissa, ei kiinnosta onko se pääosamies oikeesti ihan mulkku jos se siinä ihanan romanttisessa leffassa on maailman suloisin ja huomaavaisin tyyppi. Aika naistenkaato ääni miehellä nimittäin. 

Palataksemme tähän vuosikymmeneen, vaikka onkin suloista ja tekis mieli rutistaa Frankia niin kyllä muuten alkaa viimestään puolessa välissä levyä vähän puuduttaa. Frank on ihana mutta pari vetäsyä tätä on riittävästi, sitten pitäs alkaa tapahtua jotakin. En tiedä yhtään, että mitä. Ihan kauheeta kun huomasi yhtäkkiä miettivänsä, että millon tässä on viimeks kappale vaihtunu. Loppuvaiheessa teki mieli jo huutaa, että "lopeta nyt se valittaminen, muija lähti, eti uus". Masentaa kyllä olla tämmönen nykyajan pilaama nainen joka ei osaa arvostaa hidasta, pitkään kestävää, anteeks pyytelevää romantiikkaa. Levy on juuri sitä mitä nimi ja kansikuva antaa ymmärtää, laskuhumalainen, yksinäinen mies tajuaa aamun pikkutunneilla, että mitäs sitä on tullut tehtyä.

En kuuntele toiste kokonaan. Kappaleen sieltä ja täältä kun haluan ryömiä itsesäälissä. Siihen kelpaa mikä tahansa näistä niin jätänpä kaikki biisit nyt vaille erikoishuomiota. Missään niissä ei ollu mitään erityistä vikaa, niitä vaan oli liikaa. Ihan liikaa. Kuten tuolla alussa totesin niin toimii mutta pienissä annoksissa. Pakko muuten kuunnella vähän pirteempää Sinatraa tähän loppuun. Haluan Frankini jatkossakin tarjoiltuna ilkikurisella ja flirttailevalla hymyllä.

Mut hei jee, seuraavaks tulee Elvistä!

Tästä lähtee!

Ootteko kattonu sen Julia & Julie leffan? Siinä se muija kokkaa keittokirjan läpi ja bloggaa siitä. Päätin matkia. Poikaystävä osti kirjan "1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään". Tavoite on siis kuunnella kirja läpi ja kertoo teille mikä fiilis jäi. En väitä tän olevan omaperäinen idea, eiköhän samanlaisia google teille löydä. Luultavasti ne on miljoona kertaa parempiakin kuin tämä.


Oon nyt selannu tota kirjaa läpi ja huokaillu jo valmiiks mitä paskaa sitä joutuu kuuntelemaan. Kun oma musiikkimaku menee linjalla mitä räkäsempää sen parempaa niin luultavasti kaikenlainen hifistely menee ihan ohi. Luvassa siis puhtaasti miun omaan musamakuun peilaavia äärimmäisen huonoja analyyseja. Jos teilaan jonkun levyn ihan vaan toteamalla, että voisko bändi vaan mennä nurkkaan häpeämään niin aika turha tulla kommentoimaan miten en oo kuunnellu sitä ja tätä etkö hei tajuu miten koko muu maailma diggaa siitä kun se yks jätkä on joku maailman superein kitaristi. Olkoot, ei kiinnosta. Eikä muuten kiinnosta mitkään kielioppiasiat tai kirjotusvirheetkään.


Sanonpa muuten nyt heti jo tekijöille, että jumalauta tämmönen tiiliskivi on pitäny vääntää ja SILTI täältä puuttuu kokonaan Social Distortion. Menkää nyt itteenne saatana! Tuolla on aika monta levyä, joiden tilalle olis voinu Mike Nessin ujuttaa. Huonolla matikalla laskettuna oon täällä teidän ilona muutaman vuoden. Pusuja vaan kaikille, jotka eksytte tänne! Enkä lähde vannomaan etten tänne ikinä jurripäissäni kävis heittää jotain ihan off topic läppää.


Ai niin, jos joku perustaa tästä muusikoiden.nettiin ketjun niin oon aika onnellinen. Mikään ei olis niin kivaa kun joutuu musanatsien hampaisiin. Ite tykkään kuunnella iskelmäradioo kun teen ruokaa, että aika huumorilla mennään. Joku saattaa myös haluta hirttää miut (tai itsensä) Genelecin johtoon kun kerron, että suurimmaksi osaksi aion kuunnella nää läppäriltä tai Ipodilta ja Spotify on kaveri.


Varoitus: Blogi ei sisällä päivänasuja eikä kuvasarjoja minusta joissa ainoa muutos kuvissa on pääni asento.