Aloitin kuuntelemaan levyä kolme kertaa ennenkuin selvisin loppuun asti. Oli nimittäin suhteellisen iso kynnys päästä seuraavaan biisiin. Toi alotusraita oli miulle aika iso turn off. En oo ikinä pitänyt instrumentaalimusasta. Edusti se sitten mitä genreä tahansa. Ja tuo ei ees periaatteessa ollut kovin pitkä. Vittu 4,35 ja miun piti yrittää kolme kertaa, että pääsin läpi! Niinkun oisin Marioo yrittäny takoo läpi, onnistumisprosentti yhtä korkeella. Selvisin kuitenkin ja elin kertomaan teille siitä. Sitten ilmesty sellanen vinkuemo miesääni kuulokkeisiin ja lopetin hampaitten kiristelyn.
Olin vähän hämmentynyt kun mietin mitä loppulevystä oikein vois sanoo. Mietin pitkään, ainakin puol tuntii. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että Lost Soulsin suurin ongelma on se, että tää ei herätä miussa oikeestaan minkäänlaisia tunteita enää sen ekan biisin jälkeen. Loppu on vaan taustaääntä. Olis ees tosi huono, että vois inhota. Tää ei oo muuta kuin hyvän studioajan tuhlausta.
Arvokkaana periaatteenani tässä hommassa pidän sitä, että mikään levy ei tuu saamaan kuin yhden mahdollisuuden olla paras levy ikinä. Luulis riittävän jos ollaan lesoilemassa tossa superkirjassa. Tietysti tiedän, että levyille pitäis antaa useampi kuuntelukerta ja vasta sitten sanoo juu tai njet. Ongelma on siinä, että sellainen ei oo yhtään hauskaa. Se on yks kerta ja moro. Levyt, jotka on tän projektin ulkopuolella saa kyllä normi mahikset mutta näille kirjan levyille kävi nyt vähän paskasesti. Etiäpäin!
Olisin laittanu tänne perjantaijytän mut en osannu, kokeilin kerran. Voi surku. Ehkä ens perjantaina. Mutta tiedättekö, minä latasin just pilatesvideon ja nyt alko kaamee jumppaaminen ja venyttely!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti