Elvis tiesi mikä on hyvän pituinen levy. Se kestää tasan miun työmatkan verran. Ja se ei oo kuulkaas pitkä. Elvis tai ehkä sittenkin sen tuottaja tiesi myös, että laitetaan vaan reteesti ne biisit järjestykseen jytää, kiehnäysballadi, jytää, kiehnäysballadi niin hyvä tulee. Viiskytluvun kotipileissä ei oo tartteny kiehnätä sen tylsän äijän kanssa kuin yhden biisin verran ja sitten on lähteny taas rokit ilmoille ja voi todeta, että voi huokaus sentään kun en millään jaksais rokkailla (insert koiranpentu katse tähän) ja siirtyä vienosti juomaan limsaa ja kattelemaan uusia rasvatukkia. Vaihtoehtoisesti jos haet tyttöä/poikaa rokkailee Blue Suede Shoesia niin siitä voi luontevasti jäädä sitten nojailemaan. Ovelaa!
Tässä ärsytti kolme asiaa:
1. I got a woman, Ray Charles veti todella paljon paremmin. Tarkotan Todella.
2. Tutti Frutti, Little Richard rokkas paremmin mutta Elvis pärjäsi kanssa hyvin. "Ihan kiva" sanois joku jolla ei oo muuta sanottavaa eli mie.
3. Money Honey, vaikka Wanda Jacksonkaan ei ole alkuperäinen esittäjä niin miun silmissä Wanda on ottanu tän aika hyvin nimiinsä (oon puolueellinen, koska Wanda on Dollyn kanssa miun suosikkimimmejä). Ihan outoa ylipäänsä kuulla tää miehen laulamana. En diggaillu, sori Elvis.
Aika hyvin laulettu Presleyn pojalta kun koko levyssä ei oikeesti harmittanu kuin se, että pari biisiä on vedetty vähän huonommin. Tämänkin annan anteeksi kun kyseessä oli debyyttilevy eli Elvis voi levätä huoletta. Minä hyväksyn. Elvis on Elvis. Varmaan laitonta jossain jenkkien osavaltioissa sanoo siitä mitään pahaa. Seuraavan kerran kun Elviksen hitti tärähtää tajuntaan niin olen varmasti heti joraamassa. Sydän on aina sykkinyt aika kiivaasti fiftarirokille ja siellä on Elviksellekin oma paikka...Niille hiteille.
Alkuperäinen tarkoitus oli muuten käydä tuo kirja läpi sotilaallisesti kannesta kanteen mutta jo tässä vaiheessa sain palautetta, että vois hyppii vähän niiden vuosilukujen välillä. Siispä seuraavaks 60-luku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti